Mikkimestaruuskisan satoa KIRSI KORHOSEN RUNO

HÄLLÄPYÖRÄ

Keksi herrat hälläpyörän

Itseni myös siitä löydän.

Oomme kaikki pyöräs tässä

yhtä aikaa pyörimässä.

Hetken aikaa paikas tässä

oomme työtä tekemässä.

Kohta työhön heppu toinen

alkaa kovin ahkeroiden.

Hälläpyörä pyörähtelee

kansa siinä kompastelee.

Joku menee nurin tässä

pätkätöiden elämässä.

Joku kestää monta vuotta

eläkettä oottaa suotta.

Palkka pieni hengis pitää

säästöön kyllä ei jää mitään.

Hälläpyörän hellä syli

jotkut jäävät siitä yli.

Mustelmilla sydän, sielu

Hälläpyörän musta nielu.

Kun oot vanha pyörään tähän

seisahtuu se ehkä vähän.

Heittää sinut ulos -

Siinä työsi lopputulos.

Oisko aika miettii vähän

kuinka jäimme pyörään tähän.

Se ken keksi hälläpyörän

teki meistä nöyrän.

Taaskin ollaan koron alla

muuten kohta taivasalla.

Ahneella on aina otsaa

ihmisiltä kaikki ottaa.

Velkavankeus, pieni palkka

ole vaikka kuinka tarkka.

Teen työtä vaikka 100 vuotta

kaikki tuo on aivan suotta.

Hälläpyörä pitää huolen

ettei rahaa ole kun mä kuolen.

Voitais miettii hetken aikaa

kuka Hälläpyörää kaipaa.

Systeemi tämä vähän klenkaa

järjestelmä kaipaa remppaa.

Otetaanko käyttöön vanha juttu

joukkovoima, punalippu.

(c) Kirsi Korhonen

Runot: Juhani Puikkonen Möysän Mikkimestari 2013

RANTA

Minun rantani.

                           Se on veden raja, jossa odotan.
                           Odotan sinun laskevan purjeesi,
                           pyytävän sinun kantamaan, etteivät jalkasi kastuisi,
                           pyytäisit nostamaan purtesi rouhealle hiekalle.
                           Toivon, että se hioo pohjan rikki.
                
                           Nukkuessani puut taipuvat koskettamaan villiä pintaasi,
                           raskas lumi painaa ne alemmaksi,
                           silloin sinä olet jo jäässä.

                           Enkä edes kykene kääntämään jalkojeni teriä,
                           rannan savi kahlitsee minut napanuoran lailla,
                           odottaen sitä päivää,
                           kun ruokin sinut lohella,
                           pesen vartalosi historian ihollani.

                           Se tapahtuu tämän yön jälkeen,
                           en näe pintaasi pimeässä,
                           silti valvon,
                           jos tähdelennon aikana näkisin välähdyksen sinusta.
                          
                           Aamulla hän on pinnan alla. Minä olen syvyys.
                           Vedän häntä pohjaan, vasten vatsaani,
                           Hän ratsastaa merihevosen lailla päälläni,
                           purret tervaa pohjassan lipuvat ylitsemme.
                           Puristan elämälläni hänen vartalonsa kiinni minuun.
                           Sulamme koralliksi.

                       
                          Yksinäisen saaren rannaksi
                   
(c) Juhani Puikkonen

Valokuva: Markus Kuoppala

  

POIJU

Tanska.
Olin elänyt partani kanssa jo kuukausia.
Tullut yhdeksi peräsimeni kanssa, ja kuunnellut valaiden rakastelua laitani ylitse.

Jäiden jälkeen suuntasin avomerelle,
heitin kartat helvettiin.
Kompassin jätin.  Etelällä en tehnyt mitään,
lounaan söin nälkääni ja luode kutitteli kylkiäni öisin.

Mutta Pohjoinen.
Pohjoinen muistutti minua naisesta, hedelmällisestä Poseidonin tyttärestä, joka kaatoi minut kalaverkkojen päälle ja liitti itsensä minuun.
Teki minusta merimiehen.
Kalat haisivat verkosta kun hänen merilevänsä kietoutui uppotukkiini.
                           Hän työnsi suolaisen kielensä merenkurkkuuni.
                           Majakan lapset suihkusivat minusta, kun laskuveteni
                           karkasi hänen rantaansa.

Kesäkuussa luontoäiti keinutteli minua rajusti sylissään,
pyöritteli läpi heinäkuun,
antoi rauhan vasta elokuussa.
Syyskuussa en enää saanut hänen nisästään ravintoa.
Tyydyin puremaan hänen tyydytyksekseen.
Joulukuun satanut lumi valehteli yhtenäisyyden veden pinnalle.

 Toisena adventtina näin hänet.
Ylös.Alas.Ylös.Alas.
Purteni natisi.
Pidin reelingistä kiinni ja anoin Hiisiltä anteeksi.
Työnnyin tuohon vuoristopurojen hiomaan kanjoniin.
                           Annoin hänen sataa kasvoilleni.
                           Hänen nänninsä  kuin töröllään olevat poijut.
                           Huuleni hamusivat niitä, kuin luonnonsuojelija
                           rauhotettuja vesialueita norpille.

Kannoin hänet rantaan. Sillä sydän ei murru, se on lihaa, se repeää.
Hän oli karttani. Kompassini ja merirosvojen hautaama aarre.

                           Upotimme purren ja poijun.
                           Hän oli minun.

(c) Juhani Puikkonen

Poiju-runo toi tuomaristolta illan parhaat pisteet toisella kierroksella 29.5.